Työssäkäyvä suomalainen on 6 tunnin työkunnossa, loput kaksi tuntia mennään varapolttoaineella. Illat menevät palautuessa seuraavaan päivään, ja viikonloput huilitaan, jotta jaksetaan aloittaa taas sama rumba alusta. Tähän tyyliin työkunnosta on kirjoiteltu jo vuosia, mikä on oma tilanteesi?
Tänä päivänä nähdään ääripäitä, on paljon liikkuvia ja taas pitkälti inaktiivisia aikuisia. Mitä tapahtuu lapsuudessamme? Tapahtuu koulun liikuntatunnit. Tapahtuu liikuntaa, missä rasituksen tuntemus assosioituu negatiiviseen tunteeseen, huomio keskittyy kaikkeen muuhun kuin itse liikunnan tuomiin positiivisiin tunteisiin. Kaikki tietävät miltä tuntuu olla lenkillä ylipukeutuneena, tai joukkuelajeissa missata se ratkaiseva pallon kiinniotto.
Itse työssäni kaipaan näkeväni ihmisten kulkevan sitä paljon puhuttua kultaista keskitietä. Ei tarvita pelkkää salitreeniä 5 kertaa viikossa, minkä myötä kehon liikkuvuus voi olla kuin 80-vuotiaalla. En myöskään toivo, että kokisit olevasi aktiiviliikkuja pelkästään tekemällä 8 tunnin työpäiviä – rasittuneita ollaan, vaikka hapenottokykyä kehittävää liikuntaa ei olekaan tullut tehtyä viimeisiin vuosiin. Ei tule tehtyä, koska siihen ei ole työn jälkeen enää paukkuja.
Kuntotestejä tehdessäni olen huomannut, että painimme edelleen ongelman kanssa, jolle on haastava löytää ratkaisua. Hengästyminen ja hien pintaan nouseminen aiheuttaa monelle negatiivisia tunteita. Paljon liikkuvilla alkaa rasituksen noustessa olemaan niin sanotusti fiilis kohdillaan ja tiukan testin jälkeen ensimmäinen kysymys on “milloin testeihin voi tulla uudelleen?”. Haluaisin mieluummin nähdä uudelleen henkilöt, kenellä testien tulos on keskimääräistä heikompi. Uusintatestiajat tahtovat vain usein peruuntua, kun “ei tässä ole tullut oikein tehtyä mitään”. Edelleenkin haluaisin nähdä juuri nämä henkilöt – ei tarvitse olla valmis ja täydessä tikissä, vaan istua viereen ja sanoa, että mitä tehdä tälle asialle – ei vaan löydy sitä fiilistä.
Olemme monien vaateiden prässissä – ja usein itse itsellemme asettamien. Työssä pyrimme täydellisyyteen, edetä pitää, ja vanhemmuutta pitää toteuttaa kaikkien oppien ja sääntöjen mukaan, muuten lapsemme kasvavat kieroon. Liikunnassa ja kuntoilussa pätee samat säännöt – pitää pystyä tiettyyn tasoon tai muuten homma jää kesken. Tämä on tosin se ainoa asia, missä voimme jättää homman kesken. En tiedä kuinka monen kohdalla se on lopulta tarpeen, mutta liikkumista alottelevan henkilön kanssa käymme toisinaan keskusteluja siitä, miten on hyvin todennäköistä, että kuutena päivänä viikossa liikkuminen ei kanna pitkälle, vaan hanskat tippuvat jossain vaiheessa tiskiin. On itse asiassa yllättävänkin yleistä, että liikkeelle lähdetään satanen lasissa. Jos taas lähdetään liikkumaan 2-3 kertaa viikossa, saatetaan suuremmalla todennäköisyydellä vuodenkin päästä olla edelleen asian parissa – kun on kuitenkin se perhe ja työkin, mistä pitäisi palautua.
Hyvään työkuntoon pääsemisessä on se kuuluisa alku juuri se hankalin. Kun sohva vetää puoleensa eniten ja ulko-oven kynnyksen ylitys vaatiin vähintäänkin estejuoksijan kapasiteettia. Kun löytyy ne monet syyt sille, että juuri tänään ei tarvitse tehdä enää mitään – homma on tältä päivältä paketissa. Vuorotyöt ja tiukat aikataulut arjessa asettavat toki omat haasteensa liikkumiselle, mutta nämäkin haasteet on ratkaistavissa kun siihen löytyy halua. Tietyn kuntotason saavutettuamme harjoittelu ei lohkaise enää yhtä suurta osaa jaksamisestamme ja homma alkaa kantamaan itsestään. Eläkeiän lipuessa kaukaisuuteen on meidän hyvä vihdoin siirtyä “sitten kun”-ajattelusta “tässä ja nyt” -ajatteluun.
Hyvinvointia ja onnistumisia tulevaan työviikkoosi,
– Anne –