Mikä röllykkä tämä tässä nyt on? Nämä housut mahtuivat vielä ennen koronaa! Ei minua tarvitse kuvata… no jos minä tulen sitten tänne takariviin.
Pitkä taipaleeni ihmisten ja ihmiskehon kanssa työskennellessä on opettanut minulle, miten erilaisia ja eri tavalla toimivia kehoja meillä on. Itsekin olen 40 vuoden ikään mennessä saanut huomata miten paljon me muutumme sekä henkisesti että fyysisesti elämämme aikana. Suhtaudumme muutokseen joko hyväksyvästi tai ristiriitaisesti. Usein on haastavaa päästää irti vanhasta ja elää uudessa muuttuneessa tilanteessa.
Elämänkriisin aikaan saatamme lähteä hakemaan hyvää oloa kehittämällä jotakin ominaisuutta itsessämme. On helppo panostaa johonkin, mihin ajattelemme voivamme vaikuttaa. Mielemme on malttamaton – tämän on pakko toimia. Yhtäkkiä huomaamme saavamme paljon hyvää oloa liikunnasta ja terveellisestä ruokavaliosta, ja pystymme jättämään arjen murheet taaksemme.
Ollessamme liikkeellä tiedostaen ja kuulostellen kehon viestejä, suunta on oikea. Kun olemme muutoksen tiellä ehdottomina ja periksiantamattomina, on todennäköistä, että joudumme jossakin vaiheessa poikkiteloin kehomme kanssa. Selkäkramppi salitreenin päätteeksi tai toistuvasti lenkillä kipeytyvä polvi eivät kuuntele sinun tahtotilaasi. Ne alkavat määrätä tahtia. Tietoisuudesta pois työnnetyt arjen ongelmat alkavat muistuttaa käsittelemättömyyttänsä ja vaativat huomiota. Energia alkaa hiipumaan ja alamme olla tyytymättömiä tilanteeseemme. Otammeko tässä vaiheessa käyttöön pehmeät vai kovat keinot? Pysähdymmekö vihdoinkin kuuntelemaan itseämme tai sitä mitä keholla on kerrottavana?
Tarve verrata itseämme muihin on jäänne historiasta – eläessämme kivikaudella oli äärimmäisen tärkeää sopeutua ryhmään. Ryhmässä eläessä oli todennäköisempää, että saimme ruokaa ja selvisimme elossa esimerkiksi villieläinten hyökkäykseltä. Mielemme on tottunut olemaan valppaana ja tarkkailemaan sopeudummeko joukkoon, annammeko itsestämme riittävästi, vai potkaistaanko meidät ryhmän ulkopuolelle?
Nyky-yhteiskunnassa vertaamme edelleen toistuvasti itseämme toisiimme. Ryhmämme ovat vain täysin erilaisia verrattuna kivikauden pieneen yhteisöön. Tällä hetkellä ryhmämme ovat sosiaalisen median myötä massiivisia ja näemme toistuvasti miten joku tekee asiat paremmin, nopeammin, tehokkaammin ja täydellisemmin. Miksi me emme itse pysty siihen? Pitäisi.
Valmennusfilosofiani
Ensimmäinen askel valmennuksissani on yleensä se, että alamme lisätä kehollisuutta. Työn ja arjen lomassa alamme kääntää peilejä hetkeksi itseemme päin ja kuuntelemme kehon viestejä, hengitystämme. Olemme läsnä siinä ainoassa asiassa, mikä seuraa meitä koko ajan ja mikä voi tutkitusti lisätä merkittävästi hyvinvointiamme.
Kun työntekijä istahtaa työfysioterapeutin vastaanotolleni tuki- ja liikuntaelinoireiden vuoksi, kysyn aluksi miten olet huoltanut kehoasi? Tämän jälkeen on usein hiljaista. Aivan kuin keskustelisimme ensimmäistä kertaa auton pesuun viemisestä tai huollattamisesta. Otamme ja odotamme keholtamme paljon, mutta mitä me annamme sille? Miten voimme odottaa, että osaamme arvostaa kehoamme, vaikka emme anna sille ajatustakaan ennen kuin jokin on vialla – se ei toimi tai näytä siltä miltä toivoisimme?
Olin tänään Neus Armenjach Martínezin haastateltavana Radio Moreeniin kehopositiivisuudesta. Olipa ihana syventyä aiheeseen, joka koskettaa meitä kaikkia ja myös päivittäistä valmennustyötäni. Kehopositiivisuus kulkee käsi kädessä elämäntapamuutosten kanssa. Jos ei yltiöpositiivisuutena, ehkä toivottavasti kehoneutraaliutena?
Anne Lindholm, Suuntima
Kirjoittaja on kokonaisvaltaiseen valmentamiseen keskittynyt liikunnan, mielen matkailun ja hyvän ruoan rakastaja.